perjantai 19. syyskuuta 2014

Pullistelua

Missä vaiheessa se kesä päättyi? Samaan aikaanko, kun alkoi "luova tauko" Ninnin Lapasessa. Jep, niin se taisi olla. Tauko ei tosin ollut luova - siinä merityksessä kuin helposti voisi kuvitella.

Keskellä parhainta kesää sain riesakseni vanhan selkävaivani, joka on monen monta vuotta ollut autuaalisessa horrostilassa - jopa niin, että olin jo unohtamaisillani sen, että kyllä- ihmisellä on selkä. ja kyllä - alaselässä lannerangan lähimailla, nikamäväliessä on välilevyjä - ja kyllä, ne mokomat saattavat ihan vain omaksi huvikseen alkaa pullistelemaan!

Pullistelussa ei sinänsä mitään pahaa ole, onhan se hyvä että on millä pullistella. Viime vuosina pullistelua on meikäläisen kropasta löytynyt enemmän ja vähemmän, lähinnä tuosta vyötärön ja takaliston tietämiltä. Lie siis luonnon laki, että pullistumien määrän on ihmiskehossa oltava vakio. Mitäpä sitä sitten muuta voi, kuin todeta, että vyötärön ja takaliston pullistuman huvettua on selän vuoro pullistella.  On se vaan niiiiiiiin epäreilua, että siinä missä yötärön ja persauskensa saa pullistelemaan tekemällä itselle mieleisiä asioita, eli mässäilemällä, niin  selkä - se ei kysy lupaa, ei aikaa, ei paikkaa eikä elintapoja. Mokoma ketale pullistelee ihan ilman lupaa ja aina väärään aikaan!

Itsessään pullistelu selässä on ikävä kyllä moneen muuhun pullisteluun nähden ylimaallisen kivuliasta. Hermosärky - vitsaus, johon ei ainakaan minun kohdallani ole vielä(kään) sitä sopivaa lääkekomboa löytynyt. Ja kokeiltu on - pää giljotiinissa voin vannoa, että nappia on napattu, välillä kourakaupalla.  Kokeiltu on  sitä ja tätä ja vielä tuotakin, yksin ja erikseen, enemmän ja vähemmän. On kipulääkettä, relaksanttia, hermosärkypilleriä, geelejä ja voiteita.

Pahimman kivun aikana en päässyt itse jalkeille lainkaan. Onneksi minulla on tuo Iskäpapparainen, joka on niiiiiiiin voimakas, että sai kuin saikin pullistelevan puolisonsa sängyn pohjalta kokoon kaavittua.

Käveleminen, se onnistui oikein simpsakkaasti ja sulavasti- kahta kyynärsauvaa käyttäen. Huippunopeus lie ollut siinä....no sanotaanko että huimat 10 metriä ....vartissa. Posittiivisena ihmisenä koitin kuitenkin  ajatella niin, että tuo 10 metrin kävely on nyt toistaiseksi salikäyntien korvike. Ainakin yhtälailla hien siinä vartin köpöttelyn aikana pintaansa sai, kuin parin tunnin salitreenissä. Peiliin tuli tuolloin tuijoteltua harvinaisen vähän, mutta veikkaan kyllä, että myös tuskainen ilmeeni köpötellessä päihittää mennen tulleen  "intohimoisen fittness-tyypin" salikidutuksen tuoman hurmoituneen itsekidutusilmeen. Nämä 10 metrin köpöttelyt saivat selkäni lisäksi myös otsasuoneni pullistelemaan, ihan silkasta tuskasta.

Sängystä nouseminen oli työn ja tuskan takana, sen uskoo varmasti jokainen, joka on pullistelun kanssa ollut tekemisissä. No, sekin on suhteellista, ja jos vertaa jalkeille nousemista makuulle menoon, voin (edelleen pää siellä giljotiinissa) vakuuttaa, että aika monta kertaa suunnittelin seisaallaan nukkumista.

 Noh, kun yksi kärsii, niin aiheutuuhan siitä aina (tahatonta?) hupia kanssaeläjille. Pohjustaakseni edellistä lausettani on kerrottava, että minulla on todella korkea kipukynnys.  KORKEA. En valita vähästä, enkä lääkitse itseäni "pienen" kivun vuoksi. Kesän aikana kokemani kivut olivat ylimaallisia, neljä lasta synnyttäneenä voin (yhä vieläkin pää siellä giljotiinin syövereissä) vannoa, että supistuskivut jäävät auttamatta hopeasijalle, silloin kun vastapelurina on oikein voitonnälkäinen pullistuma selässä. Supistuksiin sentään kaiken maailman mömmöjä, joilla kivun saa lähes kokonaan pois. Mutta Pullistuman ketale ei ainakaan minun kohdallani antautunut ei niin millekään lääkkeelle.

Se taisi olla heinäkuuta, kun kyynärsauvat olivat kovassa huudossa, kun Iskäpapprainen suoritti sulavia nostojaan, kun kotikuntamme apteekin varastot siirrettiin pikkuhiljaa meidän kaappeihimme. Se oli sitä aikaa, kun tämä matami kirjaimellisesti itki ja voihki kivusta, etenkin iltaisin, kun piti asetella itsensä vaaka-asentoon. Eräänkin kerran kesken tämän asettumisprosessin kuulin hennon koputuksen makuuhuoneemme oven, ja vaivihkaa esitetyn kysymyksen että " mitä seillä tapahtuu"
Oven raosta häpeilen kuikkinut lapsonen näytti silmin nähden helpottuneelta, kun kyse olikin "vain" äidin voihkimisesta- TUSKAN kourissa. Silloin hymyilytti, kaiken kärvistelyn keskellä!!

Pahin kipuilu on nyt onnellisesti ohi, ja kykenen jo ihan itse liikkumaan. Pillereistä en ole eroon vielä päässyt, enkä usko ihan heti pääsevänikään. Pullistelu on selkäni mielestä ilmeisen mageeta, sen verran tiukkaan tuntuu selkäni siitä kiinni pitävän.

Kaikesta huolimatta, oikein ihania ja toivottavasti AURINKOISIA syyspäiviä kaikille teille!




keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Kesä(K)ilot!

Läväytämpä kehiin pientä tilannekatsausta nyt, kun edellisestä bloggauksestani on kulunut luvattoman kauan.

Kesää, jos sellaisesta voi vallitsevissa sääoloissa puhua - vietän 25 kiloa keveämpänä kuin viime kesänä. KAKSKYMMENTÄVIIS! Se on paljon - 50 voipakettia!  Aikamoisen läjän pirsireunaisia muurinpohjalettuja saisi moisella rasvamäärällä käryytettyä.  Ja kyllä, tiedän toki, että kaikki pudotetut kilot eivät ole silkkaa rasvaa, vaan mukana on poistunut huima määrä nestettä. Mutta katson olevani oikeutettu tähän kielelliseen rikkeeseen, ihan vain motivoidakseni itseäni.

Projektin alussa paino tippui lämpäreittäin, noin 1,5 kg viikkovauhdilla. Liekö se luontoäiti suunnitellut homman näin siksi, että kaltaiseni kiireiset perheenäidit jaksaisivat uskoa pitkän tähtäimen muutokseen ja siten saisivat motivaatiota jatkaa urakkaansa. Sittemmin tahti on tasaantunut, ja pudotusta tulee nykytahdilla  0,5-1kg viikossa.

Erityisen ylpeä olen siitä, että vaikka nyt (syksyisestä ilmanalasta huolimatta) elämme ihanaa Suomen suvea, olen silti pitänyt itseni ruodussa, eikä matkalleni ole sattunut vielä yhtäkään viikkoa, jolloin painoni olisi noussut. Pientä jumia aina välillä, mutta vain pientä, siitäkin huolimatta, että olen kyllä herkutellutkin! Ei kesää ilman grillimakkaraa, ja ah niin ihania Aurajuustotäytteisiä, rrrrrasvaiseen pekoniin käärittyjä herkkusieniä!

Sen verran kesäkeleistä olen minäkin jo päässyt nauttimaan, että bikinit olen voinut jo muutaman kerran päälleni pukea. BIKINIT! MINULLA! Vuosien ajan olen verhonnut itseni myös rannoilla ja kylpylöissä puolijoukkutelttoja muistuttavaan uintivermeisiin, sellaisiin, jotka MUKA peittävät ahterin, reidet, selkä- ja mahamakkarat... mutta tänä vuonna keväällä sen päätin- olen rantakunnossa- näine kiloineni ja iloineni. Ostin BIKINIT. Mukavaa oli huomata se, että vaikka tuo maha ei "ihan sikspäkki" vielä olekaan, niin tissini pysyvät kuin pysyvätkin paikallaan, valumatta kainaloihin, ja bikinihousutkin on mahamakkaroideni alta jo huomattavissa - joten voi turvallisesti (ilman syytettä vilauttelusta) käyttää biksuja.

Totaalikieltäytyjää tai timmiä fitness-mimmiä minusta ei koskaan tule. Olen nautiskelija, ja tarvitsen  herkkuhtkeni, nyt ja aina!

Mutta valinnat, niitä olen oppinut tekemään. Fazerin sinisen suklaalevyn sijaan valitsen tummaa suklaata, ja olen jopa oppinut ymmärtämään sen, että suklaata ei ole ihan pakko syödä levyä kerrallaan! Pari palaa riittää! Heikkouteni on aina ollut juustot, nuo ihanat rasvamöhkäleet, joista jää kitalakeen rasvakerros kiinni. Entisessä elämässäni saatoin aivan hyvin vetäistä kokonaisen Briejuustokiilan kerralla, ja tietenkin viikunahillon kanssa. Ties vaikka olisi mennyt se toinenkin kiila samalta istumalta, mikäli Iskäpapparainen ei olisi jo vuosien ajan ollut samoila apajilla, saman jääkaapin ovea kuluttamassa. Jokainen juustojen ystävä tietää, että juustoilla ei kerta kaikkiaan voi herkutella ilman hyvää viiniä. Onhan se jollain kurkkunsa huuhdottava! No, tässäkin kohtaa olen tehnyt parannuksen. Kun tekee mieli juustoja, niin sallin sen itselleni, mutta määrät ovat pienentyneet - ja tahti hidastunut. Siinä missä ennen vetäisin jo mainitun briekiilan kerralla ja muutamaan minuuttiin kera viinipullon, nykyään herkuttelen hitaaaaaasti, muutaman suupalan ja yhden lasillisen. Ja nautinto - se on varmasti mittarilla mitaten entistä suurempi!

Motivoinnin keinona käytän myös puntaria. Mikäli herkkujen himo iskee, käyn usein vaa'alla ennen kuin teen lopullisen päätöksen herkuttelusta. Mikäli luvut eivät miellytä, pidän herkut minimissä, ja samassa hetkessä suunnittelen jo sitä, miten herkuttelun tuomat kalorit saan kulutettua. Kutsun tätä piirrettä itsekuriksi, ominaisuudeksi, joka vielä vuonna 2013 oli meikämammalle täysin tuntematon käsite.

Kaupassa tämä samainen metodi on toiminut kohdallani hienosti! Silloin, kun tuoreleipähyllyn vehnähöttöleivät kutsuvat viekoittelevasti, huomaan kelaavani mielessäni sitä, mitä olen tähän mennessä syönyt, ja mitä haluan vielä illan aikana syödä. Usein vehnähötöt jäävät hyllyyn ja teen jopa huomaamattani päätöksen terveellisemmästä valinnasta. Niinpä meillä syödäänkin yleensä siemensyöksyleipiä - Iskäpapparaisen sanoja lainatakseni :)

Jääkaappi, joka ennen sisälsi AINA sellaisia perustarvikkeita kuten purkkitolkulla kuohukermaa, voita, kiloittain niitä iiiihania juustoja, monta pulloa runsaskalorisia kastikkeita, paketeittain pekonia ynnä muuta "todella kevyttä" - on myös kokenut totaalisen kevennyksen. Kuohukerma on vaihtunut kevytkermaan, juusto ja levitteet väharasviasempiin versioihin, kastikkeet vähäkalorisiin ja pekonit....niitä kaapistamme löytyy enää harvoin. Tilalle on tullut marjakeittoja, sokerittomia mehuja, kasviksia, kasviksia ja kasviksia.... Ja kyllä! - Edelleenkin meillä syödään herkullista ruokaa- ruoasta nautitaan aivan samaan tapaan kuin ennenkin!

Minulta on kyselty paljon vinkkejä ja ohjeita, joilla olen itse onnistunut elämäntapani muuttamaan. Ihan tässä joku asiantuntija olisin.... Noh, tässä muutama pointti, joilla pääsee hyvää alkuun:

Sinä, joka kamppailet painosi kanssa, sinä joka harkitset elämäntapojesi muuttamista ja unelmoit terveemmästä ja kevyemmästä elämästä - Usko itseesi! Luota siihen että pystyt! Pystyt varmasti! 

PIENILLÄ VALINNOILLA ON ÄÄRIMÄISEN SUURI MERKITYS

Aloita vaikkapa jättämällä sokeri pois kahvista, vaihda margariini kevyempään, mehut sokerittomiin ja vaalea leipä tummaan! Jo näillä valinnoilla, pääset hyvää alkuun!

MIKÄ TÄRKEINTÄ - PÄÄTÄ ONNISTUA!

Sanonta "nälkä kasvaa syödessä" on ainakin minun kohdallani pitänyt paikkansa myös kiloremonttiin ja ennenkaikkea kuntoiluun liittyen. Kun ensimmäisen kerran itse huomasin muutoksen ulkomuodossani, pienentyneinä mahamakkaroina - janosin lisää. Lisää onnistumisia, lisää hyvän olon tunnetta, lisää hikoilua salilla. Entistä parempaa kuntoa ja hyvää oloa, jaksamista ja henkistä hyvinvointia. 

NÄIN VOI KÄYDÄ MYÖS SINULLE, JOKA PIENIN ASKELIN ALOITTELET OMAA URAKKAASI!


Vaikka se 50 rasvapakettia olen jo pudottanut, niin edessä on vielä toiset 50 voipakettia. Ne ovat vuosien saatossa  parkkeranneet reisiini ja ahteriini.

Siispä jatkan edelleen valitsemallani tiellä, kohti entistäkin terveempää elämää.  Terveellisesti syöden, harkiten herkutellen, salilla hikoillen, haarovälin leuhuttelulaitteella löyhytellen, polkupyörällä polkien,  kahvakuulaa heilutellen, vesileikkejä leikkien  ja kyykkyjä kökkien.

Lopuksi on kerrottava hiljattain Tuutsonin suusta kuultuja totuuksia. Taannoin iltapalapöydässä Tuutsoni kyseli pingviineistä, ja tapani mukaan aloin kertomaan kaiken minkä tiesin. Pian huomasin juttelevani 6-vuotiaalleni napa-alueista, Pohjoisnavasta ja Etelänavasta. Tuutsonin tiedonjano hyytyi ja uskoin jo keskutelun olleen ohi. Nukkumaan mennessä silittelin Tuutsonia tapani mukaan...ja yhtäkkiä Tuutsoni vetäisi t-paitansa helman korviin ja tokaisi, että "äiti, onneksi tämä minun napa-alueeni on näin pieni! Sinun on paljon isompi!" Tässä kohtaa ei Äiskämammaraisen pokka enää pitänyt, vaan (teinien sanoja lainatakseni) seurasi totaalinen repäminen! Siinä sitten molemmat naurettin mahat kippurassa ennen höyhensaarille siirtymistä :)

Niinpä, lasten suusta se totuus tulee - kyllä meikäläisen napa-alueessa on vielä pienentämisn varaa!


Mukavaa ja reipasta kesää kaikille!






perjantai 25. huhtikuuta 2014

Onnellisia hetkiä sovituskopissa

Kevät toi, kevät toi muurarin! Vai miten se nyt menikään?

Mulle kevät on tuonut edellisistä keväistä poiketen muitakin ilon aiheita, kuin valon ja lämmön lisääntymisen.

Tässä taannoin havahduin siihen, että lähes 20 kilon pudotus on aiheuttanut minulle aiemmin täysin tuntemattoman seurauksen. Kun aikaisemmin AINA syytin pesukonetta vaatteitteni kutistamisesta, nyt on peiliin katsomalla selvinnyt että päinvastainen on tapahtunut.

Viime syksynä ostamani ulkoilupuku on päälläni kuin puolijoukkuteltta! Itse on moista ollut huomanutkaan, mutta havahduin asiaan, kun lähimarketissa käydessäni tuttu Kaupantäti käveli hevi-osastolla vastaani ja totesi mutkattomasti, että "etkö sinä mistään löytäisi itsellesi sopivampia takkia ja housuja"  Hymyilytti jo tässä vaiheessa - IHANAA - sen huomaa jo! Täti jatkoi vielä sanomalla, että näytän jotenkin "säälittävältä" ylisuurissa vaatteissani. Noh, minä siinä sitten hätäpäissäni lupasin hankkia sopivamman kostyymin, jotta minun seurassani ilkiää jatkossakin liikkua.

Kauppareissun innoittamana painelin kotiin kun höyryjuna ja päätin tyhjentää koko vaatekaappini, siinä toivossa, että löytäisin vaikkapa vuosien takaisia "tavoitehousujani" - jotka ehkä jo nyt mahtuisivat päälleni. Parisängyn jalat vaan notkuivat, kun kasasin koko maallisen vaatevarastoni sänkyparan päälle.

Tavoitehousut löytyivät, ja ne olivat aivan liian isot! Olisin tarvinnut henkselit! Pyörittelin housuja käsissäni ja mietin, että säilöisin housut siltä varalta, että vielä joskus sattuisin niitä tarvitsemaan. Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, että joku tarvitsee housuja nyt minua kipeämmin, enkä koskaan milloinkaan aio palata entisiin mittoihini ja niinpä tavoitehousuni saivat kunnian olla perustamani kirppiskasan perustajajäsen.

Kirppiskasa kasvoi kasvamistaan, sinne löysi tiensä lukematon määrä paitoja, joilla voisin nykymitoissani suurinpiirtein lähteä lentämään, tai hätätapauksessa voisimme käyttää yhtä paitaa - koko perhe. Lisää housuja, joiden reisiosasto sai minut näyttämään Ison talon Antilta, vöitä, joiden venyneet solkireiät aiheuttivat varsin hupaisia hetkiä. Vyötäröltäni on solkireikien mukaan kadonnut noin 14 cm, lantioltani Ison Talon Antin housujen mukaan noin 12 cm. Takkeja...takkeja...ja kaikki aivan liian isoja. Kokoja joita ei ääneen ilkeä sanoa, vielä!

 Roskiskasaan päätyi rintaliivejä, joiden yhteen kuppiin mahtui si koko nykyinen rintakapasiteettini,  alushousja, joiden venyneet vyötärökuminauhat saivat housut tipahtamaan nilkkoihini.

Ikinä, koskaan milloinkaan ei vaatekaapin siivous ole ollut näin hauskaa ja palkitsevaa! Eikä kuuna kullan valkeana ole vaatekaappini ollut niin tyhjä ja siisti kuin. Ja siistinä se kaappi on pysynytkin, jo melkein viikon ajan. Pääsisiköhän tällä jo ennätysten kirjaan?

Vaatekaappiprojektin jälkeen palasin todellisuuteen. Minulla ei edelleenkään ole sopivaa ulkoilupukua, on vain se marketin tädin mukaan säälittävä kostyymi. Niinikään kevättakki minulta puuttui. Tulin siihen lopputulemaan, että on se vaan vaatekauppaan kammettava, mikäli en aio kesään saakka kulkea untuvatakissa.

Vuosien ajan olen joutunut pistämään päälleni vaatteita, jotka sopivat päälleni. Hyvin harvoin olen voinut ostaa juuri sellaista, mistä tykkäisin. Nuorekkaista, trendikkäistä vaatteista on voinut vain unelmoida. Tuoreena mielessäni on parin vuoden takainen osotosreissuni ennen Etelänmatkaa. Päätin hankkia kivoja kesävaatteita, mutta jälleen kerran jouduin pettymään. Kaikki isokokoiset vaatteet näyttivät mummolan verhoilta!  Materiaalit olivat luokkaa "kaljasaavin peitto". Mitä ihmettä suunnittelijoiden päässä on liikkunut?! Haarapääskyjä mekossa! HALOOOOOO! Missä olivat kaikki kauniit ja naiselliset vaatteet? Missä syvään uurretut kaupa-aukot? Kuoseihin oli haarapääskyjen lisäksi  rantautunut purjeveneitä ja legginssit näyttivät samoilta kuin lapsuudessani 80-luvulla käyttämäni "kalsarit". Joku ihan tosissaan taisi kuvitella, että  minä muiden isojen tyttöjen tapaan ihan oikeasti ilkeäisin kirkkaassa päivänvalossa moiset kutaleet päällä kuljeksia. Savoksi tuumattuna; en kehannut!

Vaatekauppaan painellessani katsastin nopeasti koko takkivalikoiman ja nappasin yhden jokaista, hiljaa mielessäni ajatellen, "että edes yksi näistä saattaa sopia päälleni" Kopille suunnistaessani koppasin mukaan myös parit housut ja sylillisen paitoja...pitäähän sitä naisihmisellä vaatteita olla.

Ensimmäinen ahaa-elämys sovituskopissa oli vaatteiden riisuminen. Muistan lukemattomat kerrat, kun olen sovituskopissa ähkinyt, hikoillut ja ähissyt kuin synnärillä ikään, sovituskopin äärirajoa koetellen. Ei tullut edes kuuma! Sukkelasti siinä lenteli vanhat palttoot, housut ja paidat ja eikun uusia vermeitä niskaan! Ihmetys oli suuri, kun vaatekappale toisensa jälkeen näytti aivan "yhtä istuvalta" kuin kirppiskasassa nyt lojuvat vanhat vaatteeni. Myös näillä, uuden uutukaisilla paidoilla olisin voinut lähteä lentoon, nämäkin uudet housut tipahtivat nilkkoihini, myös valitsemani takit olivat lupsakoita kahden hengen malleja.

Perheemme teinixien termejä lainatakseni minä REPESIN. Totaalisesti. Nauroin maha kippurassa, kyynelehtien ja ääneen räkättäen. Ja nyt se sovituskoppikin jo joutui koetukselle, kun räkättäessäni lähes rysähdin kopin seinään. Voin vain kuvitella, minkä reaktion aiheutin muissa shoppailijoissa. Ystävällinen Kaupantäti tuli hiukan hämillään verhon taakse kysymään, että satunko ehkä tarvitsemaan apua valinnonissa. Aukaisin verhon ja näytin hänelle päällä repsottavat housut, "lentopaidan" ja kahden hengen takkini.
Leppoisasti täti totesi, että "oletpas valinnut isoja kokoja" ja lähti samantien hakemaan pienempiä. PIENEMPIÄ. MINULLE. Kestin hetken ennenkuin ymmärsin kuulleeni oikein. PIE-NEM-PI-Ä.

Naurukohtauksesta selvittyäni kerroin hämmentyneelle Kaupantädille painonpudotuksestani, ja siitä että en todellakaan tiedä, mikä koko minulle mahtaa olla nyt sopiva.

Tätipä tiesi! Urhoollisesti, edelleen hikoilematta vetelin päälleni tädin tuomia vaatteita. Jokainen niistä sopi minulle!  Täti siinä vielä totesi, että "nyt sinulla on kurvit kohdillaan" Kurvit? Minulla? Olisi tehnyt mieli pussata tuota ihanaa Kaupantätiä! Vuosien ajan ainoat kurvit minussa ovat sijoittuneet karvoitukseeni. Tietysti sillä edellytyksellä, että mahamakkaroiden kurveja ei lasketa. Kaikki 5 takkia vain soljahtivat päälleni, paidat sujahtivat vaivatta, ja housutkin menivät päälle ilman, että ahteria olisi pitänyt nyrkillä niihin tunkea. Vähänkö oli voittajafiilis!

Valitsin takeista juuri sen mikä oli mielestäni minulle sopivin. Ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen! Sain valita! Ei pitänyt ottaa sitä isointa ja ruminta, sain sen mikä miellytti minua eniten! Housut ja paidat jäivät vielä kauppaan, päätin selvitä vanhoilla lentopaidoillani vielä muutaman viikon.

Onnellisena maksoin ostokseni ja vasta kotona katsoin kokolappua. En ollut uskoa silmiäni. Olen pienentynyt kolme vaatekokoa! Ihmekkö tuo, että vanhan tottumuksen mukaan ensin valitut vaatteet eivät "ihan istuneet"

Urakkani painoni kanssa on vielä pahasti kesken, mutta unelma koon 38 vaatteista on koko ajan lähempänä!

Ja vaikka läski lähtee, on jokaisessa keväässä sentään jotain pysyvää. Allergiaoireet. Mutta nekin on helpompi kestää, kun muuten voi fyysisesti hyvin, ja aidosti voi tuntea itsensä viehättävämmäksi kuin vuosiin!

                          Ihanaa ja aurinkoista kevättä ja kesän odotusta kaikille!






torstai 3. huhtikuuta 2014

Valaan anatomia!

Takana on nyt 12 viikkoa kuntokuuria ja uusia elämäntapoja. 

Tähän mennessä Valasjäsenet ovat menettäneet osan rasvakerroksestaan, mutta ei kuitenkaan siinä määrin, ettemmekö yhä voitaisi tituleerata itseämme Valaiksi. 

Olen saanut paljon kyselyitä siitä, miksi Team Valas on nimennyt itsensä juuri näin. Päätinpä siis perustella tämän oikein kunnolla, niin ettei kysymysmerkkejä enää jäisi. Avuksi otin Wikipedian, joka kertoo valaista näin:

Valaat ovat nisäkkäitä, ja ne ovat vesielämään sopeutuneita. Kuten useimmat nisäkkäät, valaat ovat tasalämpöisiä, hengittävät keuhkoilla, niiden hermosto on kehittynyt ja ne imettävät poikasiaan. 

TOTTA JOKA SANA! Myös me Team Valaan perustajajäsenet tunnustaudumme nisäkkäiksi. Onneksi nisäkkääksi määrittely ei vaadi tiettyä nisän kokoa. Mikäli näin olisi, allekirjoittanut joutuisi piakkoin muuttamaan puhuttelunimensä  aivan joksikin muuksi! Vesielämään olemme sopeutuneet, tosin pitäydymme lämpimissä vesissä, ja mieluusti sisätiloissa, emmekä harrasta syvänmerensukellusta. Hengitämme keuhkoilla ja ainakin jos meiltä itseltämme kysytään, niin hermostomme ja HERMOT ne vasta kehittyneet ovatkin. Tässä kohtaa pyydän nöyrästi, että kukaan ei varmistaisi äskeisen väittämän paikkansa pitävyyttä puolisoiltamme...eikä ehkä poikasiltammekaan, joita mekin olemme lajitoveriemme tapaan imettäneet. Tasalämpöisyyttä emme ihan voi allekirjoittaa. Joskus lämpötilavaihtelu "nollasta sataan" tapahtuu sekunneissa, mutta tietenkin hyvän hermoston omaavina osaamme käsitellä moiset tilanteet.

Virtaviiivainen ruumis muistuttaa kalan ruumista. Eturaajat ovat muuttuneet evämäisiksi. Hännän päässä on pyrstöevä, jota valaat käyttävät uimiseen. Valailla ei ole takaraajoja, ruumiin sisällä on vain pienet luujäänteet merkkinä lantiosta. Ihon alla on paksu rasvakerros eristeenä ja energiavarastona. Suuret valaat ovat maailman suurimpia eläinlajeja.

No justiinsa! aika paksua tekstiä! Täyttä lööperiä! Virtaviivainen ruumis! No tietysti jos virta on riittävän leveä niin kai sen voi noinkin ilmaista. Periaatteessa virtaviivainen kuulostaa oikein hyvältä...sanotaanhan sitä joistakin automerkeistäkin, että malli on sitten varsin virtaviivainen. Mikseipä siis naarasvalasta voisi tituleerata virtaviivaiseksi. Kun oikein pohdin, niin helposti voi nimetä muutaman virtaviivaisen ruumiinosan itsestäni. Vaikkapa nenä! Ja sormet! Ehkä varpaatkin! Ja vaikka monesti rankan työviikon päätteeksi toteankin ääneen, että " parkkeeraan koko viikonlopuksi sohvanmutkaan, enkä liikauta eväänikään" - niin silti! En tunnusta omistavani eviä. Pyrstö kuitenkin löytyy, mutta sileä ja virtaviivainen ei se ole. Team Valaan pyrstöjä voisi kuvailla vaikkapa sanoilla: "iho on kuin appelsiinin pinta, ihon ulkonäköön vaikuttaa poikasten hankkimiseen liittyvä painon nousu ja raskausarvet. Usein pyrstö on puolitoista metriä leveä"
Mitkä ne on ne jotka persiistä roikkuu? No ne on ne takaraajat, joiden sisällä siis TODELLAKIN on ERITTÄIN PAINAVAT (n 50kg) painavat luut. Voin kunpa lajitoverimme tavoin meillä olisikin vain nuo pienenpienet luujäänteet takaraajoissa. Paino-ongelmat olisivat menneen kesän lumia. Niin ja lantio, sekin on toista metriä, joten jos jollain on pulaa lantiosta tai peräsimestä niin täälläpä olisi halpaan hintaan tarjolla.
Kiitos vaan Wikipedia muistutuksesta! Ihan kuin emme olisi täysin tietoisia siitä, että ihomme alla on paksu rasvakerros. Kiitos muistutuksesta, unohdimmekin sen jo hetkeksi! HUOH. 

Valaat hengittävät pään päällä sijaitsevien sierainten kautta. Hetulavalailla sieraimia on kaksi hammasvalailla yksi. Valaat ovat merisukeltajia, sillä ne voivat varastoida runsaasti happea. Kaskelotti voi pysyä veden alla jopa aksi tuntia hengityskertojen välillä.

Kyllä kyllä. Sieraimet on pään päällä. Tai ainakin päässä. Lienemme hetulavalaita, koska ainakin viimeksi tarkistaessani löysin päästäni kaksi sierainta. Ja voiko tuon sanan "hetula" mieltää tarkoittavan helttaa? Tai Alleja? Mielestäni voi hyvinkin. Olo tuntuukin koko ajan enemmän hetulavalaalta! Ai että olen kateellinen lajitoveriemme hapenottokyvystä. Ei vaan toimi noin meikäläisten kohdalla. Ainakaan kuntosalilla. Tai lenkillä. Tai portaita noustessa. Tai... Team Valas pystyy todistetusti pysyä veden alla noin 2 sekuntia. Nenästä kiinni pitämällä, silmät sulkemalla ja hätäisesti räpiköimällä. 

Evoluution myötä valaan silmät ovat kehittyneet pieniksi ja hajuaisti on surkastunut. Sen sijaan valailla on ääniaaltoja lähettävä ja havaitseva tutkajärjestelmä. Lisäksi useiden valaiden uskotaan pytyvän kommunikoimaan merkittävästi kehittyneellä kielellään.

On se sitten kumma että vaikka omaa ison kärsän ja ne kokonaiset kaksi sierainta niin hajuaisti on kuitenkin surkastunut. Missä on loogisuus ja johdonmukaisuus? Tämän jälkeen Wikipedia pääsee kuitenkin vihdoin totuuden äärelle; Team Valaan jäsenillä on erittäin tarkka tutkajärjestelmä. Tutka toimii aukottomasti paitsi suunnistaessa (ja etenkin vänkärin penkillä omalle puolisolle kartturina ollessa), myös pettämättömä "totuuden anturina", varsinkin omien poikastemme kohdalla. 
Edellisen kappaleen viimeistä lausetta en "kehtaa" kommentoida, ihan siitä syystä, että kuulemani mukaan myös poikasemme lukevat tätä blogia. Sensuuri siis iski ja jo kertaalleen kirjoittamani teksti kohtasi delete-nappulan. Tai voihan kyseessä olla myös kielimuuri, kun nyt kerran kielestä oli puhetta.

Suurin valaista on sinivalas, joka on suurin maapallolla koskaan elänyt eläinlaji. Se voi kasvaa jopa 30 metrin pituiseksi ja painaa 180 tonnia. Sinivalas voi syödä jopa 40 miljoona krilliä päivässä.

Me olemme "valkovalaita", paitsi silloin, kun olemme edellä kuvatulla tavalla tehneet kaksi sekuntia kestäviä sukellusretkiämme. Sinisyyttä voi moisen aktiviteetin jälkeen olla havaittavissa. Tässä kohtaa Wikipedia on oikein armollinen! Mehän olemmekin yht´äkkiä pikkuruisia sinttejä! Emmekä missään tilanteessa (edes viikonloppuisin  siellä sohvanmutkassa) kykene äpsimään 40 miljoonaa krilliä!  Joskus ehkä 40 miljoonaa palaa suklaata kyllä... tietoisina siitä, että arjen koittaessa se on sitten vastapainoksi vuodatettava 40 miljoonaa hikipisaraa, jotta homman taas mässäilyn jälkeen saa balanssiin.

Valaan raskausaika kestää yleensä hieman yli vuoden ja se synnyttää tavanomaisesti vain yhden poikasen kerrallaan. Poikasen ruokinta tapahtuu nisäkkäiden tapaan imettämällä.

Luojan kiitos näin ei ole meidän kohdallamme! 9kk virtaviivaista raskausaikaa on aivan riittävästi! Ja silloin sitä todellakin TUNTEE itsensä valaaksi. Joka paikka turpoaa, lohkeilee ja repeilee. Hiukset lähtevät päästä ja hampaat tippuvat suusta. Surkastunut hajuasisti kuitenkin päättää nostaa päätään, ja virtaviivaisesti raskaana ollessaan naaraspuolinen Team Valaan jäsen haistaa kaiken. AIVAN KAIKEN. Joten kiitos mutta ei kiitos - tässä kohtaa emme tunne kauteutta lajitovereitamme kohtaan. 

Valaiden uni on katkonaista. Ne torkahtavat muutamiksi minuuteiksi vajoten jonkun metrin pinnan alapuolelle. Kevyesti potkaisten ne nousevat pintaan hengittämään ja torkahtavat jälleen vajoten pinnan alle. Ne vähentävät vuorotellen eri aivopuoliskojen aktiivisuutta, jolloin niiden tahdonalainen hengitys pysyy jatkuvasti käynnissä. Ryhmissä elävät valaat ovat levätessään tiiviisti toistensa lähellä  ja vaaran uhatessa varoittavat toisiaan. Valaat nukkuvat noin kahdeksan tuntia vuorokaudessa.

No OHOH! Ihanko totta!? Kyllä kai sitä kuka tahansa virtaviivainen yksilö, ainakin poikasten synnyttämisen jälkeen, ja varsinkin siinä imettämisrevohkassa torkahtelee milloin sattuu ja minne sattuu, olipa poikanen sitten sylissä tai ei. Nukuppa siinä yhtäjaksoisesti kun poikanen tasaisin väliajoin on nälkäinen, haisee pahalta, parkuu vatsanpurujaan ja muuten vaan hyppyyttää valasmammaansa. Lajitovereistamme poiketen Team Valas ei nukahtele vedessä. Ainakaan toistaiseksi näin ei ole tapahtunut. Tietenkin näin tapahtuu heti ensi viikolla uimahallilla, kun nyt aloin kehua retostelemaan. Jää nähtäväksi. 
Team Valaan jäsenet ovat erittäin valveutuneita yksilöitä, joten me emme koskaan käytä vain osaa aivoistamme. Emme ikikuuna kullanvalkeana. Me olemme aina skrappina, ja käytämme koko aivokapasiteettiamme. Jos haluat, voit taaskin tarkastaa tiedon todenperäisyyden, ja sen jälkeen todeta että tottahan se on - joka sana!
Valaspuolison vieressä on kieltämättä kiva köllötellä, joskus jopa ne kokonaiset kahdeksan tuntia. Usein käy kuitenkin niin, että tunteja tulee rutkasti vähemmän. Mutta tulee sitä onneksi lähekkäinkin oltua. Harvoin meillä on kuitenkaan ollut vaaratilanteita siinä köllötellessämme. Noh, pitänee Googlettaa ohjeita vaaratilanteiden varalle, että osaamme sitten tarpeen tullen tehdä hälytyksen vaaran uhatessa. Jos kerran yksinkertaisesti kirkuminen ei riitä?!

Kehityshistoriallisesti valaat ovat polveutuneet maaeläimistä. Niiden soilla elänyt kantamuoto on sama kuin sorkkaeläimiin kuuluvilla virtahevoilla. Valaat ovatkin kehityshistoriallisesti sorkkaeläimiä.

VIRTAHEPO!!!  SORKKAELÄIN!!! Nyt meni ojo liian pitkälle. En kommentoi. (terveiset Wikipediaan tekstin kirjoittaneelle: ITSE OLET PAVIAANI!)

Valaiden suurin suojelualue sijaitsee Cookinsaarilla. Alue on toinen eteläisen pallonpuoliskon valaiden synnytyspaikoista.
 
Oih, sinne kun pääsisi! Joskus meidänkin pikkuperheessämme on räjähdysherkkiä tilanteita, jolloin tekisi mieli kutsua paikalla Rauhanturvajoukot. Jatkossa tiedänkin, että Yk:lla uhkailu on "niin last season" ja totean kylmästi lähteväni Cookinsaarille. Mutta synnytämään en ole menossa, virtaviivaisuus riittää tällä erää. Onkohan siellä hyvä huonepalvelu? 

Suomen aluevesillä on havaittu varmuudella ainakin kuusi valaslajia. Pyöriäisestä tehdään havaintoja jotakuinkin säännöllisesti, muista vain satunnaisesti.

Hetulavalaan, valkovalaan, ja sinivalaan kautta olemme siis päätyneet pyöriäiseen. Team Valaan jäsenet ovat pyöriäisiä! Se ei kaivanne lisäselvityksiä. Pyöriäinen... joo :)

Mitäs mieltä olette, onko selitykseni hyväksyttävä? Löytyykö Team Valaasta tarpeeksi oikeiden valaiden ominaisuuksia? No, löytyi tai ei, niin Valaita me ollaan, toistaiseksi. 

                                              Makrilliakaa odotellessa :)







torstai 13. maaliskuuta 2014

Kun pyörä keksittin uudelleen

Vuosi 2014 on tuonut mukanaan monia uusvanhoja tuttavuuksia. Sellaisia, joita en vielä viime Joulun pyhinä edes uskaltanut haaveilla enää kohtaavani. Ehei, en puhu nyt kassajonossa törmäämistäni lapsuuden kavereistani, vaan vuosia kadoksissa olleesta vyötäröstäni, josta edellisessä bloggauksessani jo teille aukaisnkin. Toinen uusvanha tuttavuuteni on  PYÖRÄ - KUNTOPYÖRÄ.

Pyörä, se ihmekapine, joka keksittiin jo ennen oravannahkoja, on vuosia merkinnyt minulle lähinnä vain muotoa. Erittäin pyöreää sellaista! Mitään urheiluun tai kuntoiluun viittaavaa ei pyörä (kuten ei mikään muukaan) ole minulle merkinnyt. "Pyörä"-sanan johdannaisia, kuten "pyöriä" ja "pyöriminen" olen kyllä käyttänyt sitäkin aktiivisemmin. Jokainen varmasti tetää sen tunteen, mikä sorjan ihmiskehon valtaa tuntien ylensyömisen jälkeen. Pöydästä noustaan  tutisevin reisin, ja lähinnä "pyöritään" - usein sohvanmutkaan puolimakaavaan asentoon - usein jälkiruoalle. Siinähän sitä mukavasti pyöistyy. Kun tällaista "pyöräilyä" harrastaa riittävän (LIIAN!!) kauan, on tuloksena PYÖREITÄ muotoja, ihan siinä omassa solakassa kropassa!

Pyöreys on inhimillistä ja lihavat on leppoisia- sanotaan. Mutta rajansa kaikella! Tulevaisuudesta ajattelen niin, että jatkossa pyöreys minussa voisi keskittyä lähinnä tisseihin ja silmien alueelle. Muuten toivon vielä nytkin pyöreän ulkomuotoni muuttuvan seuraavien kuukausien aikana hieman virtaviivaisempaan kuosiin. Kulmikkuuskaan ei kuulosta pahalta, pyöreyteen verrattuna! Leppoisa- mitä se sitten ikinä merkitseekään - ei ehkä koskaan ole ollut se osuvin sana kuvailemaan luonnettani. Kysykää vaikka Iskäpapparaiselta...  Olen, ja tulen varmasti aina olemaan "kaikki-mulle-heti-nyt" ja "piti-jo-olla"-tyyppi. Realisti kun olen, en edes tähtää "pulkannaru"-vartaloon. Mutta sopiva kulmikkuus yhdistettynä särmäkkään persoonallisuuteen kuulostaa oikein hyvältä!

Noh, sitten siihen kuntopyörään. Kyllä, meidän yläkertaan on muuttanut ihka uusi, kiiltelevä kuntopyörä. Pyörää hankkiessani olin jo etukäteen huolissani siitä, että miten ihmeessä tuleva perheenjäsenemme, vitivalkoinen, sirorakenteinen pyöräraasu selviää tulevasta urakastaan. Kuten Ruotsin pikkuprinsessoilla, myös pyöräreppanan  kohtalo kun oli ennalta määritelty. Päivästä toiseen, viikosta toiseen ylimaallista kuormitusta, hikoilun ähkimisen ja voihkimisen säestyksellä. Pointsit pyörälle! Hyvin se on urakastaan selvinnyt - kertaakaan se  ei ole valittanut, vielä. Polkija on tähän saakka  hoitanut sen homman. Enkä ainakaan  vielä tähän mennessä ole huomannut pyörän rungossa vääntymisen merkkejä, joten hyvin on pyöräraasu jaksanut taakkansa kannatella.

Ensimmäisiä kertoja pyöräillessäni olin hikinen ja uupunut jo siinä vaiheessa, kun olin kivunnut rappuset alakerrasta yläkertaan pyöräraasun luokse. Muutama polkaisu ja KAH! Sorjat reiteni, ja joka ainokainen solu minussa huusi hoosiannaa! Pienin edistysaskelin on rasitusta lisätty, ja nyt jaksan hyvin pyöräillä jo kolmen vartin jaksoja. Jopa niin, että aina ei tule pyöräillessä testamentin teko mieleen. Hiki lentää ja ärräpäät mielessä jatkan AINA suunnittelemani pyöräilyajan loppuun saakka. Asenne ennen kaikkea!

Kaiken kaikkiaan asiat ovat pyöräilyyn liittyen kääntyneet päälaelleen. Siinä missä aiemmin polkemisen aloittaminen oli se suurin haaste, nykyään haasteen virkaa toimittaa pyörän selästä pois nouseminen. Kokeile vaikka itse! (Vertailukelpoisen kokeilun edellytyksenä on, että omaat noin 1,5 metriä leveän ahterin) 

Toimi näin:

1) Polje kuntopyörällä vähintään 45 minuuttia niin, ettet kertaakaan nosta ahteriasi satulasta.Vettä saa juoda, älypuhelinta voi rassata (mikäli luuri pysyy hikisissä kätösissä), ja telkkaria saa katsoa. Puhumaan ei pysty. Tai pystyy kyllä. Kysykää vaikka Reeneriltä, joka viimeksi PYÖRÄÄ polkiessani soitti minulle. Vastasin - ja sitä seurasi ensin suuri hiljaisuus ja heti perään tuli  kysymys " soitinko nyt hiukan väärään aikaan?"  Läähätin ja puuskutin, huokailin ja voihkin…mutta sain lopulta sanottua että " minä LÄÄH  ajan PUUH kunto OIH pyörällä LÄÄÄÄÄH….Mikä lie ollut kun Reeneri totesi että ehkäpä hän soittaa hiukan myöhemmin.

2) Treenin alussa polje isolla vastuksella hitaammin, ja treenin edetessä laske vastusta hieman, mutta kiristä poljentaa. Älä pyörry. Juo vettä. 

3) Viimeiset 10 minuuttia polje niin kovaa kuin jaksat! Älä vieläkään pyörry. Juo taas sitä vettä! Äläkä välitä siitä, että päänahasta valtoimenaan valuva hiki on vienyt näkölykysi. Ei se haittaa.  Jatka sokkona. JATKA!

4) Ajan umpeutuessa hauko henkeäsi ja päätä, että suoritat asiaan kuuluvat venyttelyt heti polkemisen jälkeen, jotta takareitesi ei kramppaisi. Älä edelleenkään pyörry. Hörppää taas vettä!

5) Nouse (silmät edelleen hiestä sokkoina)  ketterästi pyörän selästä! Älä kaadu. Kyllä ne jalat on  vielä kiinni sinussa! Ihan varmasti! Vaikka tunne voikin olla aivan toinen.

6) Kiitä ja onnittele pyöräraasua, joka taas kerran selvisi rääkistä!

Tuo kohta 5 on sitten aina yhtä mukava! Puolitoistametrinen ahteri on 45 minuutin treenin aikana AINA ehtinyt juurtua kiinni pyörän satulaan. AINA. EI POIKKEUKSIA. Oikein plumpsahdus kuuluu, kun satula viimein irtoaa ahterista! Satulasta noususta on ainakin meikäläisen kohdalla ketteryys kaukana.

Mutta se tunne treenin ja itsensä ylittämisen jälkeen! Siinä unohtuu krampit, läähätykset, hien sokaisemat  silmät ja pyörtyilyt. Solakan vartalon valtaa hyvänolontunne! (huomiona vielä, että venyttelyä ei tehdä sohvanmutkassa napostellen!)

Odotan innolla, että ne vähäiset ja viimeiset lumet sulavat, jotta pääsen rääkkäämään ihan oikeaa pyörää ja itseäni ihan oikealle baanalle!

Liikunnan iloa!

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Väliaika – kahvia ja pullaa!!! ( no kahvia kyllä, mutta iliman nisua!! )

Heti kärkeen on todettava, että aika on rajallista – vaikka ideoita ja juttua riittää (ainakin jos Iskäpapparaiselta  kysytään niin liiankin kanssa) niin aikaa tahtoo tällä Äiskällä olla aivan liian vähän! Nythän on niin, että edellisestä bloggauksestani on kulunut viikkoja.

Helmikuussa tämän Uramutsi-Äiskämammaraisen kalenteri oli niin ylibuukattu kaikkine treeneineen, töineen, taksikuskipesteineen ja xxx että vuorokauden tunnit eivät kerta kaikkiaan riittäneet ajatusten ja kommellusten auki kirjoittamiseen. Onneksi minulla on superhyvä muisti (älkää kysykö asian todenperäisyyttä Iskäpapparaiselta!) mikä mahdollistaa sen, että voin kiireiden helpotettua vuodattaa ajatukseni luettavaksenne.

Elämäntaparemppa täyttää tällä viikolla kokonaiset 10 viikkoa! Ja kyllä- edelleen Team Valas elää, hengittää ja voi hyvin ja katsoo jo kevääseen, jolloin ollaan bikinikunnossa! Se¸mitä vuotta  silloin elämme, kun tuo kevät koittaa, on vielä ”hivenen” epävarmaa, mutta päätös on ja pysyy! Täältä tullaan – kevyempi ja terveempi elämä!

Paino on pudonnut mukavat 12 kiloa!  Sehän on 24 VOIPAKETTIA!  12 KILOA LÄSKIÄ!!!

Ilo irti onnistumisista, tietenkin, mutta miksi ihmeessä sen pitää olla niin että rasva lähtee ihan ensimmäisenä sieltä, mistä sen ei toivoisi ollenkaan  lähtevän?!?!?   Jokainen painonsa kanssa kamppaillut nainen tietää jo tässä vaiheessa mistä puhun. TISSEISTÄ! Kuka ihme on päättänyt, ja suunnitellut asian niin, että TISSIT on se naisvartalon läskein paikka? KUKA?

Se ainoa paikka meikäläisen kehossa, jossa ei mielestäni ole täytettä koskaan ollut liikaa, niin TOTTAKAI juuri sieltä lähtee se vähäinenkin fyllinki. No on se ehkä tunnustettava, että ehkä ihan kaikki 12 kiloa eivät alun perinkään olleet tisseissäni…. enhän minä koskaan mikään Dolly Parton ole ollut. Joka tapauksessa odotan jo kauhunsekaisin tuntein niitä aikoja, kun entisistä tisseistäni on jäljellä enää….kuivaneet rusinat…tai ajokoiran korvat…
On minulle joku jo ehättänyt sanomaan, että ”ei ne tissit pienene – ne kiinteytyvät” Mutta olen todella huono uskomaan tuota selitystä. Ja toisaalta – vaikka uskoisin, niin edelleen toivoisin omistavani entiset LÖLLÖT tissini, jotka vielä muutama viikko sitten pystyi huomaamaan ilman suurennuslasia.

Ongelmakohdat – mikäli niitä voi erotella, ovat reiteni ja ahterini. Miksi kadotettuja kiloja ei voinut sieltä ottaa? KYSYN VAAN!? On sitä kuntosalilla jalkovälin leuhuttelulaitteita siinä määrin vatkattu ja crosstrainerilla siihen malliin sinkutettu,  että luulisi kiinteytymisen kohdistuvan juuri sinne. No, pitänee leuhutella ja sinkuttaa jatkossa entistä tiukemmin.

Tyytyväinen olen siihen, että olen jälleen, vuosien tauon jälkeen törmännyt vanhaan tuttavaani, VYÖTÄRÖÖN. Minulla ON vyötärö! Viime vuosina vyötärön paikalle oli muuttanut 4 valtavaa mahamakkaraa, ja vyötäröparka oli joutunut tilapäiselle evakkoretkelle.

Entisen työkaverini kanssa joskus aikanaan naurettiinkin kilpaa, että mikäli joku näkisi meikäläiset pelkissä pikkareissa, voisi vaarana olla syyte viuhahtamisesta… ihan siitä syystä, että jo mainitsemani valtaisat mahamakkarat olivat pahimmillaan siinä kuosissa, että ne ryllähtivät pikkareiden päälle. Mistäpä sitä katsoja olisi tiennyt että onko sillä housuja ollenkaan…  Olisihan se ollut hauska tilanne alkaa poliisisedälle kertomaan että ”kyllä ne housut täällä jossain on…piilossa… ja siinä samalla olisi sitten pitänyt alkaa mahamakkaroitaan plaraamaan….yksi kerrallaan….pois pikkareiden edestä. Toki on helppo kuvitella, miten ”hauska” tuo tilanne olisi, ja mikä riemu siitä olisikaan revennyt, kun tunnin plaraamisen jälkeen olisi makkarat tieltä raivattu ja HAAAAA!  - pikkarithan ne siellä! Onneksi tapanani ei koskaan ole ollut viuhahtelu!

Vatsalihaslaitteesta on tullutkin yksi lemppareistani. Minä, joka ensimmäisellä kuntosalikerralla jaksoin vaivoin 10 kg:n vastuksella tehdä 10 vatsalihasliikettä pyörtymättä, pystyn helposti  (toki hikoilemalla kuin Niagara) tekemään 45 kg:n vastuksella jo 200 vatsalihasliikettä!  Olen pienessä päässäni tullut siihen tulokseen, että tämä kehitys on suora osoitus siitä, että minulla todella ON VATSALIHAKSET. Vielä tammikuun alussa en ollut siitä lainkaan varma.

Samanlaista kehitystä on tapahtunut jalkovälin leuhuttelussa! Siinä missä ensimmäisellä kerralla jaksoin 10 kg:n vastuksella 10 leuhautusta, menee nyt helposti 45 kg 25:n toiston sarjoissa. (ja edelleen hikoillen kuin Niagara) Eikä enää tarvitse treenatessaan irvistelläkään niin antaumuksella kuin ensimmäisillä kerroilla. Tästä kehityksestä lienee salikaverini oikein tyytyväisiä, vaikkakin olen minä kerran saanut oikein kehuja siitä, miten hauskaa ilmeitäni on seurata.

Team Valaasta on tullut tietynlainen nähtävyys salilla. Edelleen, joka ikinen kerta kun salille raahaudumme, saamme osaksemme katseita...iloisia ja ystävällisiä kyllä… mutta veikkaan että hymyjen takana on myös ihmetystä siitä, että ”OHOH, nuo eivät ole vieläkään luovuttaneet”
Salilla käyvä porukka on alkanut tulla pikkuhiljaa tutuksi, ja onhan se vallan ihana ajatus, että itsensä voi jo luokitella  kuntosalin vakiokäyttäjiin! Treenauksen ohessa huumori kukkii, ja jokainen tsemppaa toistaan, apua saa aina kun kaipaa, ja vinkkejä satelee. Hienoa yhteisöllisyyttä. 

Vain yhden kerran on Team Valaalla ollut salilla tilanne, jolloin olemme mulkoilleet toisiamme mielessä vain yksi asia – pizzavarkaus. Se oli yksi helmikuinen tiistai, kun kuntosalin valvoja – Lihaskimppu, sai päähänsä että hänen tekee mieli syödä pizzaa. ja TIETENKIN tuo pizza piti kiikuttaa koko salin halki – aivan Team Valaan nenien edestä kohti valvojan huonetta. Harvoin on valkosipuli, juusto, pekoni, ja muut ihanuudet tuoksuneet yhtä houkuttelevalta yhdistelmältä!  Siinä pizzaa kantaessaan Lihaskimppu vielä totesi, että ”testataanpas tyttöjen motivaatiota”  Mulkoilun ohessa väänsimme huulillemme oikein ihanat, vilpittömän kauniit hymyt ja jatkoimme hikoilua.

HIKI- tuo ihmiskehon luonnollinen erite,  on tuotos, jota aiemmin inhosin ja kaikin keinoin välttelin joutumasta tilanteisiin, millä on mitään tekemistä hien kanssa. Päänupissani lienee jokin vinksallaan, kun tilanne on nykypäivän ihan toinen! Suhtautumiseni hikeen on muuttunut viha – rakkaussuhteeksi. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun kesken treenin huomaa hikoilevansa – ja samalla jaksavansa JATKAA hikoilua. Hiki merkitsee minulle nykyään sitä, että panostan itseeni, minä pidän huolta itsestäni! Ja mitä enemmän hikeä, sitä parempi!

Rankan treenin jälkeen olo on aivan mahtava! Vaikka selluliitit, persläksit ja mahamakkarat hyllyvät ja tutisevat vielä tunteja treenaamisen jälkeenkin, ja syke lähentelee "miljoonaa" - ei mikään voita sitä jokakertaista onnistumisen tunnetta! MINÄ JAKSOIN - TAAS!

Olen saanut lukuisia kyselyitä lähtöpainostani. Ja ehei, en TODELLAKAAN, vieläkään suostu kertomaan lähtöpainoani! Se on tarkkaakin tarkemmin varjeltu salaisuus. Itseni lisäksi maailmassa on vain yksi henkilö, joka tämän varjellun salaisuuden tietää, hän on tietysti Team Valaan toinen perustajajäsen! Hänelle tuon salaisuuden pystyn hyvillä mielin uskomaan, koska hänen painonsa on minun tiedossani, joten uskon hänen pystyvän hillitsemään sanallista arkkuaan tässä asiassa.


Jotain lähtöpainostani voi päätellä siitä, että aika harva on hoikistumistani huomannut. Mutta pistän tämän tässä vaiheessa aina katsojan huonon näön piikkiin! Tärkeintä tietysti onkin se, että minä itse huomaan muutokset kehossani ja voinnissani!  Lähtöpainoni LUPAAN kertoa siinä vaiheessa, kun olen tavoitepainossani.



                                                          Hikoilemisiin!

torstai 23. tammikuuta 2014

Madonna uima-altaalla

Joka torstaisesta Valaiden uimakoulusta on kehkeytynyt varsin odotettu sessio. Mikäpä olisikaan sen nautinnollisempaa, kuin huljutella työllä ja vaivalla haalittuja maha- ja reisimakkaroitaan haaleassa vedessä. (no joo, kyllä se rasvainen grillissä tirisevä kyljys voisi vetää vertoja, mutta sitä ei huomioida nyt!

Team Valas päätti tänä torstaina kruisailla uimahallille normaalia aiemmin, mikä minun kohdallani tarkoitti tietenkin aikataulukaaosta. Niinpä sitä työpäivän päätteeksi koppasin läppärilaukun kainaloon ja käsilaukun hampaisiin ja syöksyin autolle. Jalka suorana paahdoin viitostietä kotiin. ”Vuoronvaihto” Iskäpapparaisen kanssa tehtiin käytännössä lennosta. Noh, myönnän, että kyllä ne ”rakastan rakastan”-jutut ehdittiin sanoa- puolin ja toisin!

Vajaassa tunnissa ehdin kuin ihmeen kaupalla  pakata uimavermeet kassiin, siivota (huoh) välipalatarpeet keittiöstä, ruokkia  kissan ja tehdä lapsukaisille ruoan. Varsinainen  ”gourmet-ateria” se olikin: jokaisen (MUKA) kiireisen perheenäidin pelastus eli makaroni-jauhelisörsseli. Itse en tietenkään sitä syönyt!  Olinhan jo päivällä nauttinut lounaaksi kokonaiset 2 dl marjasmoothieta. Siinä vaiheessa, kun  Tuutsoni, Rimppakinttu, Roikale, sekä Heinähanko aloittivat syömäpuuhat, tämä mamma kaasutteli jo kohti umahallia.

Innosta pinkeinä painelimme pukuhuoneeseen. Siellä se sitten iski! Ahaa-elämys. ”Minulla ei ole uimapukua!” Silmissäni näin, kuinka uimapukuni somasti viikattuna lojuu….meidän pesuhuoneen pöydällä!  Johtuiko se sitten epätoivoisesta ilmeestäni vai mistä…en tiedä, mutta joka tapauksessa Valaskaveristani tilanne oli aivan mahdottoman hauska. Tulin sitten uimaan, ja pakkasin kaiken muun, mutta EN uimapukua! Muutamassa sekunnissa kelasin mielessäni, että minähän en uikkareita vuokraile! Mietin jopa varasuunnitelmaa: ehkä menisimmekin kuntosalille! Koitin saada vertaitukea Valaskaveriltani, mutta se mokoma nauraa räkätti niin että räkä vaan roiskui. HÖH!

Päätin kuitenkin KYSYÄ, että olisikohan hallilla uikkareita vuokrattavana. Ja vielä suuremmalla kysymysmerkillä suhtauduin siihen, että mikäli uikkareita on, niin riittääköhän ”äksien” määrä peittämään solakan vartaloni. Ystävällinen uimahalli-täti esitteli toinen toistaan ”hurmaavampia” uintivermeitä ja minä tyttö se vaan koitin sinnikkäästi hymyillä.  Monta ehdokasta piti hylätä, ennen kuin kohdalle osui tarpeeksi  monen ”äksän” uikkari, joka ei heti ensisilmäykseltä näyttänyt kaljasaavin peitolta tai puolijoukkueteltalta. Uikkarissa oli myös vuorattu yläosa, joten ajattelin, että eivätpä ainakaan tissit loiski naamalle hurjassa vauhdissa. Löydöstäni tyytyväisenä marssin pukuhuoneeseen, jossa Valaskaverini edelleen nauroi, maha kippurassa. Lienee nauramalla kuluttanut jo parin tunnin treeniä vastaavan kalorimäärän!

Miljoonan ”äksän” uikkari näytti mielestäni edelleen melko timmiltä, joten päätin vetäistä sen päälleni jo ennen suihkuun menoa, ihan siltä varalta, että en enää suihkun jälkeen ehkä saisi sitä päälleni. Olihan minulla kokemusta ensimmäisestä hallikerrasta, jolloin jo omaa uikkaria pukiessa tuli hiki! Ai että vuokrauikkari päälläni koin hienon hetken! Ihanaa! Niin" kauniiksi" en ole varmaan koskaan itseäni tuntenut. Uimapuku oli AI-VAN  KA-MA-LA. Uimapuvun koko oli murheistani pienin! Suurempi ongelma oli rintavarustuksen paikalleen asettaminen. Kyllä, toinen osoitti Itään, toinen Länteen. Tissini olivat kainaloissani. (äläkä naura, ei ollut yhtään hauskaa)

Valaskaverini oli kuin olikin saanut itsensä koottua, ja lopettanut räkättämisen. Siinä se sitten naama pokerilla hehkutti, miten hienon uimapuvun olin saanut vuokrattua! Oikein merkkiuikkari vieläpä!

Tissit kainaloissa suuntasin kohti kuntoallasta. Meitä ei moiset koettelemukset estä urheilemasta! 

Kolme kertaa piti uimahallilla käydä, ennen kuin huomasimme hallin seinään kiinnitetyn ohjeen, jossa neuvottiin oikeaoppinen vesijuoksuasento. Ihan persiilleen siis on tähän saakka tehty, totesimme yhdessä. Virheestä viisastuneena katsoimme kuvaa ja asetimme vyön vyötärölle, kuten kuvassa opetettiin, eikä kylkiluiden kohdalle kuten aiemmilla kerroilla. Jos ei upea vuokrauikkarini vielä herättänyt tarpeeksi huomiota, niin vyötärölle kuristettu vesijuoksuvyö hoiti sen homman! Siinä minä olla tojotin, tissit kainaloissa, mustalla vyöllä mahan kohdalta köytettynä, makkarat vyöryen.

Suunnitelman mukaan rehkimme altaassa tunnin verran. Loppupuolella treeniä en enää edes muistanut uiskentelevani vuokravehkeissä. Altaasta nouseminen kyllä herätti todellisuuteen. Uimapuvun yläosan toppaukset olivat kovettuneet uinnin aikana kivikoviksi! Tästä johtuen Itään ja Länteen sojottaneet tissini olivat muuttuneet Madonna-tisseiksi! Sojottivat suoraan eteenpäin kuin kaksi tykkiä! Tötteröt!  En taaskaan voi syytä tietää miksi, mutta jostain syystä Valaskaverillani oli taas pieniä vaikeuksia pidätellä nauruaan. Tällä kertaa eivät jalat vesijuoksun jälkeen tuntuneet lainkaan raskailta. "Like a virgin"-biisin mielessä soidessa suorastaan kiirehdin kohti lämminvesiallasta toiveenani saada kivikova etumus pehmenemään. No niin kävikin, lopulta.

Pehmittelyn jälkeen oli vuorossa jokaviikkoinen puntariin nousu. KIITOS! Vaaka pelasti uimahallikeikan! -4,5kg kolmessa viikossa. Edelliseen viikkoon nähden siis 2,1 kiloa vähemmän!!!   Tässä vaiheessa en olisi enää välittänyt, vaikka olisin ollut alasti. Niin tyytyväinen olin tulokseen. Räpiköinti ja salikidutus yhdistettynä terveelliseen ruokavalioon ovat tehonneet!

Pukukopilla nähtiin taas kerran kaksi itseensä tyytyväistä naisimmeistä. Team Valas. Se toinen vielä loppuhuipennukseksi tunnusti, että oli pitänyt vuokrasimmariani aivan kamalana jo ennen kuin se oli päälläni, mutta kehua retosti, jotta sai minut raahautumaan altaalle. Ja hyvä niin!


Jos siis huomisessa Iltalehdessä on kohujuttu siitä, että Madonna on nähty Pohjois-Savolaisessa uimahallissa, niin ei se ollut se Madonna…. SE OLIN MINÄ!