perjantai 19. syyskuuta 2014

Pullistelua

Missä vaiheessa se kesä päättyi? Samaan aikaanko, kun alkoi "luova tauko" Ninnin Lapasessa. Jep, niin se taisi olla. Tauko ei tosin ollut luova - siinä merityksessä kuin helposti voisi kuvitella.

Keskellä parhainta kesää sain riesakseni vanhan selkävaivani, joka on monen monta vuotta ollut autuaalisessa horrostilassa - jopa niin, että olin jo unohtamaisillani sen, että kyllä- ihmisellä on selkä. ja kyllä - alaselässä lannerangan lähimailla, nikamäväliessä on välilevyjä - ja kyllä, ne mokomat saattavat ihan vain omaksi huvikseen alkaa pullistelemaan!

Pullistelussa ei sinänsä mitään pahaa ole, onhan se hyvä että on millä pullistella. Viime vuosina pullistelua on meikäläisen kropasta löytynyt enemmän ja vähemmän, lähinnä tuosta vyötärön ja takaliston tietämiltä. Lie siis luonnon laki, että pullistumien määrän on ihmiskehossa oltava vakio. Mitäpä sitä sitten muuta voi, kuin todeta, että vyötärön ja takaliston pullistuman huvettua on selän vuoro pullistella.  On se vaan niiiiiiiin epäreilua, että siinä missä yötärön ja persauskensa saa pullistelemaan tekemällä itselle mieleisiä asioita, eli mässäilemällä, niin  selkä - se ei kysy lupaa, ei aikaa, ei paikkaa eikä elintapoja. Mokoma ketale pullistelee ihan ilman lupaa ja aina väärään aikaan!

Itsessään pullistelu selässä on ikävä kyllä moneen muuhun pullisteluun nähden ylimaallisen kivuliasta. Hermosärky - vitsaus, johon ei ainakaan minun kohdallani ole vielä(kään) sitä sopivaa lääkekomboa löytynyt. Ja kokeiltu on - pää giljotiinissa voin vannoa, että nappia on napattu, välillä kourakaupalla.  Kokeiltu on  sitä ja tätä ja vielä tuotakin, yksin ja erikseen, enemmän ja vähemmän. On kipulääkettä, relaksanttia, hermosärkypilleriä, geelejä ja voiteita.

Pahimman kivun aikana en päässyt itse jalkeille lainkaan. Onneksi minulla on tuo Iskäpapparainen, joka on niiiiiiiin voimakas, että sai kuin saikin pullistelevan puolisonsa sängyn pohjalta kokoon kaavittua.

Käveleminen, se onnistui oikein simpsakkaasti ja sulavasti- kahta kyynärsauvaa käyttäen. Huippunopeus lie ollut siinä....no sanotaanko että huimat 10 metriä ....vartissa. Posittiivisena ihmisenä koitin kuitenkin  ajatella niin, että tuo 10 metrin kävely on nyt toistaiseksi salikäyntien korvike. Ainakin yhtälailla hien siinä vartin köpöttelyn aikana pintaansa sai, kuin parin tunnin salitreenissä. Peiliin tuli tuolloin tuijoteltua harvinaisen vähän, mutta veikkaan kyllä, että myös tuskainen ilmeeni köpötellessä päihittää mennen tulleen  "intohimoisen fittness-tyypin" salikidutuksen tuoman hurmoituneen itsekidutusilmeen. Nämä 10 metrin köpöttelyt saivat selkäni lisäksi myös otsasuoneni pullistelemaan, ihan silkasta tuskasta.

Sängystä nouseminen oli työn ja tuskan takana, sen uskoo varmasti jokainen, joka on pullistelun kanssa ollut tekemisissä. No, sekin on suhteellista, ja jos vertaa jalkeille nousemista makuulle menoon, voin (edelleen pää siellä giljotiinissa) vakuuttaa, että aika monta kertaa suunnittelin seisaallaan nukkumista.

 Noh, kun yksi kärsii, niin aiheutuuhan siitä aina (tahatonta?) hupia kanssaeläjille. Pohjustaakseni edellistä lausettani on kerrottava, että minulla on todella korkea kipukynnys.  KORKEA. En valita vähästä, enkä lääkitse itseäni "pienen" kivun vuoksi. Kesän aikana kokemani kivut olivat ylimaallisia, neljä lasta synnyttäneenä voin (yhä vieläkin pää siellä giljotiinin syövereissä) vannoa, että supistuskivut jäävät auttamatta hopeasijalle, silloin kun vastapelurina on oikein voitonnälkäinen pullistuma selässä. Supistuksiin sentään kaiken maailman mömmöjä, joilla kivun saa lähes kokonaan pois. Mutta Pullistuman ketale ei ainakaan minun kohdallani antautunut ei niin millekään lääkkeelle.

Se taisi olla heinäkuuta, kun kyynärsauvat olivat kovassa huudossa, kun Iskäpapprainen suoritti sulavia nostojaan, kun kotikuntamme apteekin varastot siirrettiin pikkuhiljaa meidän kaappeihimme. Se oli sitä aikaa, kun tämä matami kirjaimellisesti itki ja voihki kivusta, etenkin iltaisin, kun piti asetella itsensä vaaka-asentoon. Eräänkin kerran kesken tämän asettumisprosessin kuulin hennon koputuksen makuuhuoneemme oven, ja vaivihkaa esitetyn kysymyksen että " mitä seillä tapahtuu"
Oven raosta häpeilen kuikkinut lapsonen näytti silmin nähden helpottuneelta, kun kyse olikin "vain" äidin voihkimisesta- TUSKAN kourissa. Silloin hymyilytti, kaiken kärvistelyn keskellä!!

Pahin kipuilu on nyt onnellisesti ohi, ja kykenen jo ihan itse liikkumaan. Pillereistä en ole eroon vielä päässyt, enkä usko ihan heti pääsevänikään. Pullistelu on selkäni mielestä ilmeisen mageeta, sen verran tiukkaan tuntuu selkäni siitä kiinni pitävän.

Kaikesta huolimatta, oikein ihania ja toivottavasti AURINKOISIA syyspäiviä kaikille teille!




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti